torstai 11. heinäkuuta 2013

"Huuda, huuda ILOSTA, huuda, huuda VAPAUDESTA ja huuda, huuda ONNESTA"

Minä, valittamisen maailmanmestari, halusin vain tulla kertomaan, että elämä on MAHTAVAA! Ja ei, siihen ei ole syynä yllättävä lottovoitto, alkoholi tai huumeet, uskoon tuleminen tai mikään muukaan mielivaltainen hurahdus. Tajusin vain vihdoinkin, että ihminen on onnellinen silloin, kun se tekee asioita, jotka tekevät iloiseksi, näkee ihmisiä, jotka saavat hyvälle tuulelle ja on armollinen itselleen, eikä etsimällä etsi itsestään virheitä.

Jos minulta olisi vuosi sitten kysytty, mistä haaveilen, olisi listallani olleet ensimmäisenä häät, omakotitalo ja lapset, siihen vielä kylkeen pari lemmikkiä lisää, niin haave-elämäni olisi ollut täydellistä. Nyt tuo koko ajatus tuntuu kaukaiselta, ei sillä etteikö se edelleen kolkuttelisi jossakin takaraivon sopukoissa, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen olen tajunnut, että elämässä on aika paljon muutakin kuin tuo "ruusuinen perheidylli."

Kuluneen vuoden aikana parisuhde, jonka kuvittelin kestävän läpi elämän, tuli tiensä päähän ja olen joutunut kohtamaan sen faktan, ettei elämä lähes koskaan mene niin kuin sen on suunnitellut. Silti ajan kuluessa huomaa aina, että kaikella tapahtuneella oli merkitys ja pikkuhiljaa sitä osaa olla jopa onnellinen nykytilanteesta. Minulle tuo hetki on koittanut nyt. Olen kiitollinen kaikista niistä lähes viidestä vuodesta, jotka olin tuossa suhteessa, mutta en vaihtaisi sitä tähän nykyiseen tunteeseen mistään hinnasta. Se tunne, että on todella vapaa, hallitsee täysin omaa elämäänsä ja osaa arvostaa ja rakastaa itseään virheineen on uskomattoman hyvä.

Kenenkään ei kuuluisi joutua tekemään asioita vain miellyttääkseen muita. Elämäni suurin virhe oli se päivä, kun aloin välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Sen jälkeen olen kulkenut pitkän ja henkisesti raskaan tien, jonka varrelle menetin melkein kokonaan itsekunnioitukseni ja -tuntoni. Turvakseni loin itsevarman ja kovan kuoren, jotta kukaan ei näkisi, kuinka heikko olen. Nyt vasta lähes 15 vuoden jälkeen olen vihdoin alkanut tajuta, ettei kukaan ole täydellinen, en minä, etkä sinä. Mutta jokainen meistä on silti yhtä arvokas ja ainutlaatuinen.

Tiedän olevani vasta alkumatkassa, mutta kerrankin tiedän olevani oikealla tiellä. Jos en itse rakasta itseäni tälläisenä kuin olen, miksi kukaan muukaan rakastaisi. Minulle itseni hyväksyminen on pieniä asioita, kuten sen hyväksymistä, etten ole luonteeltani himoliikkuja, -siivooja tai -ahkeroija. Se ei silti tee minusta huonompaa ihmistä.

Me, Myself & I (elämäni kolme vaikeinta rakkautta)

Liikun silloin, kun minua huvittaa ja jos ei huvita, niin voin yhtä hyvin jäädä sohvalle katsomaan telkkaria ja syömään suklaata, jos se tekee minusta sillä hetkellä onnellisen. Ne, jotka saavat onnensa siivoamisesta siivotkoon, mutta minulle onni ei ole muruton keittiötaso, vaan koti, jossa näkyy elämän jäljet.

Ahkeroin 12 vuotta koulussa pitääkseni yllä korkeaa keskiarvoa, eikä se tehnyt minua onnelliseksi. Yliopistossa sain ensimmäiset kolme vuotta todella huonoja arvosanoja, eikä se vaikuttanut onnellisuuteeni tipan vertaa. Ylisuoriutumista ja verenmaku suussa ahkerointia arvostetaan tässä yhteiskunnassa aivan liikaa, minkä takia jokainen tavallisella tasolla suoriutuva voi kokea itsensä epäonnistujaksi.

Vielä vaikeampaa, kuin edellisiä asioita, on ollut hyväksyä se kuva, joka katsoo minua joka päivä peilistä. Yhdessä vaiheessa en löytänyt koko kropastani yhden yhtä hyvää puolta. Onneksi nykyään voin jo katsoa lähes joka päivä peiliin ylpeänä siitä, mitä minulla on. Onni ja hyvä olo kun ei ole kiinni pienemmästä ja kiinteämmästä vartalosta, vaaleammista silmänalusista tai kauniimmista hiuksista, vaan siitä, millaisten lasien läpi itseään katsoo.

Ennen ajattelin olevani onnellinen sitten, kun valmistun, saan töitä, pääsen naimisiin, saan lapsia ja asun omakotitalossa. Ajattelin, ettei haitannut, vaikka olin sillä hetkellä onneton, koska nuo tapahtumat takaisivat minulle onnen. Kun katson tuota ajatusta nyt, se näyttää maailman typerimmältä ja naiveimmalta ajatukselta. Mutta silloin se oli minulle todellisuus. Nyt ymmärrän, ettei tärkeintä todellakaan ole määränpää, vaan se, että nauttii siitä kaikesta ihanasta ja yllättävästä, mitä elämä matkan varrelle heittää.

En väitä, etteikö elämä muuttuisi taas jossakin vaiheessa vaikeaksi, ärsyttäväksi ja musertavaksi. Mutta silloinkin minulla on tämä tunne tallessa täällä blogissa, johon voin palata huonoina hetkinä. Lisäksi toivon, että saisin luotua toivoa sellaiselle ihmiselle, joka on myös oman itsetuntotaistelunsa alkumetreillä. Minulle näiden asioiden käsittämiseen meni aivan liian kauan, enkä toivo samaa kohtaloa kenellekään.

Jotenkin tämä Haloo Helsinki! yhtyeen kappale, jota siteerasin otsikossakin, tiivistää tämän hetkisen tunteeni todella hyvin. (Ja video on vielä kuvattu New Yorkissa!) Kuvaavaa on, että en voinut sietää tätä kappaletta, kun kuulin sen ensi kertaa. Ehkä en vain silloin vielä tiennyt, mistä se oikeasti kertoi.




Enää onni ei ole minulle vain ajatus täydellisestä perheidyllistä. Se on tanssimista ja laulamista ympäri asuntoa, makaamista sohvalla koira toisessa ja herkut toisessa kainalossa, itsensä kipeäksi nauramista hyvien ystävien kanssa, uusien asioiden kokeilua, matkustamista maailman ympäri, hymyilemistä tuntemattomille ihmisille, saippuakuplien puhaltamista, mustikoiden ahmimista metsässä sormet ja suu sinisenä, tähtitaivaan tuijottelua ja niin montaa muuta ihanaa asiaa. Onni on Elämä. Elämä on Onni.

2 kommenttia:

  1. "Ahkeroin 12 vuotta koulussa pitääkseni yllä korkeaa keskiarvoa, eikä se tehnyt minua onnelliseksi. Yliopistossa sain ensimmäiset kolme vuotta todella huonoja arvosanoja, eikä se vaikuttanut onnellisuuteeni tipan vertaa. Ylisuoriutumista ja verenmaku suussa ahkerointia arvostetaan tässä yhteiskunnassa aivan liikaa, minkä takia jokainen tavallisella tasolla suoriutuva voi kokea itsensä epäonnistujaksi."

    Hitsi, pystynpä samaistumaan. Olin myös hirveä nipottaja peruskoulussa ja lukiossa, jolle 8 oli todella huono arvosana. Yliopistossa sitten vaan seilailin kurssit läpi ja huomasin, ettei maailma kaadu siihen, jos "tokarissa" on enemmän kolmosia kuin vitosia. Muutoinkin tää kirjotus on kyllä ihan täyttä asiaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja siitä, että todella tulit katselemaan myös minun blogia :)

      Joo, ei se maailma tosiaan kaadu niihin huonoihin arvosanoihin. Eikä ketään edes kiinnosta ne jälkikäteen ;D

      Yksi syy, miksi tykästyin blogiisi, on juuri se, että tunnutaan painivan aika paljon samojen asioiden ja ongelmien kanssa. Vaikutat olevan monissa kamppailuissa jo pidemmällä kuin minä, joten on mahtavaa pitää sinua eräänlaisena "roolimallina" :)

      Toivottavasti jonain päivänä minäkin olen yhtä tasapainossa elämäni ja itseni kanssa, ainakin suunta on oikea :)

      Poista